The Inmates on maailman tiukin Rhythm and Blues Pub Rock Band.
Kovalla väittämällä lähdetään, mutta onhan nämä omia näkemyksiä ja jutut perustuu omakohtaisiin kokemuksiin, sekä kieroon kasvaneeseen musiikkimakuun. Mitään arvosteluja tai isompia syitä tähän ei välttämättä löydy, mutta muutamia perusteita kuitenkin väittämään varmaan on.
Ensinnäkin väittämän kategoria on jo varsin kummallinen, joten sen pohjalta voi avata The Inmates yhtyeen oivallisuutta ja parhautta. Omakohtainen kiinnostus rhythm and blues yhtyeistä alkoi joskus 80-luvun alkupuolella, jolloin alan yhtyeet olivat jo paahtaneet tovin aikaa. En tässä yhteydessä tarkoita kuitenkaan 50-luvulla aloittaneista lauluyhtyeistä vaan juuri tuon väittämän Pub-Rock osion yhtyeistä. Katukielellä puhuimme Ränttätänttä yhtyeistä silloin. Ensimmäinen kosketus genren musiikkiin taisi tapahtua Johnny Kidd And The Pirates yhtyeen ansiosta. Johnny Kiddin taustayhtye julkaisi varsin väkevän julkaisun vuonna 1977. The Pirates - Out Of Their Skulls oli ja on täynnä Klassikkokamaa. No Fillers-levy! Itselläni ei ollut edes levysoitinta tuohon aikaan vielä kun tähän julkaisuun tutustuin, joten tämä kohtaaminen taisi olla 70-luvun loppupuolta. Levyhän suorastaan täräytti pienen kasettisoittimen palasiksi, vaikka äänentoisto ei antanut siihen aihetta. Musiikki oli jotain isompaa ja rujompaa mitä Johnny Kiddin aikainen Pirates oli antanut, mutta siirtymä oli jotenkin luonnollinen, mutta olisi voinut päättyä siihen ensijulkaisuun, ellei...
Toinen tämän genren bändi oli Dr. Feelgood, joka julkaisi levyjään vielä aiemmin kuin edellä mainittu The Pirates. Vuonna 1975 julkaistu Down By The Jetty kuuluu samaan Klassikko-sarjaan kuin Out Of Their Skulls-levy. Lisää mielenkiintoa toi yhtyeen omalaatuinen kitarasoundi tai oikeastaan tyyli miten se soitettiin. Kitaraa ei näppäilty vaan sitä taottiin. Ja taas tämänkin yhtyeen kohdalla julkaisut olivat ensin kasetilla. Näitä tosin löytyi aika hyvin paikallisista tavarataloista. Dr. Feelgoodin ensi julkaisu tavaratalo-löyty oli espanjankielinen versio Abajo En El Muelle! Kasetin avausraita tuttavallisesti Loco Hace Bien eli She Does It Right. Mutta näin karkeasti muistaen tai arvioiden Ränttätänttä alkoi kiinnostaa.
Kuten edellä mainitut, niin myös The Inmates aloitti uransa Pub-Rockin kulta-aikaa 70-luvulla ja kun oli saanut maistiaisia hikisestä musiikkityylistä, alkoi homma myös itseäni kiinnostaa. Juurimusiikki oli edelleen tuolloin kasettisoittimessa ja soi lujaa, mutta levysoittimen hankinta antoi pientä lisäpontta harrastuksen vakavuuteen. Alkoi muodostua vakituisia levykauppapäiviä, joista muodostettiin yleensä tapahtumapaketti. Tähän liittyi yleensä joku keikkatapahtuma ja yöpyminen, mistä majapaikka sitten saatiinkin. Yleensä joku halpa hotelli/motelli yhdistelmä tai kaverin luona yöpyminen. Kauppiaiden levylistoja selailtiin, niin kotimaisten kuin ulkolaisten ja sieltähän ensimmäinen The Inmates levykin löytyi.
Tutustuminen yhtyeeseen tapahtui heidän kakkos-levyn 'Shot In The Dark' kautta. Levy julkaistiin vuonna 1980 ja julkaisijana oli Radar Records. Ensimmäinen fiilis, mitä levyltä pursui oli yhtyeen tiukka soitto. Bändi painoi kappaleet hienosti nippuu ja kitarasoolot lähtivät kirskuen liikkeelle lisäten kiinnostusta ja laulajalla tuntui olevan sopivan karhea soundi. Tilasin levyn Jenkkilästä, jossa levy-yhtiön kataloogissa mainostettiin Pub-Rockia soittavasta yhtyeestä, joka koveroi hienosti sixties yhtyettä. Levyn tiukasta soundista vastasi tuottaja Vic Maile. Tähän levyyn muodostui itselle erittäin tunnepitoinen yhteys. 'Tämä' oli se juttu mikä oli puuttunut silloin ja levy täytti sen tilan varsin mukavasti! Shot In The Dark-levy oli ensimmäinen vinyylin muodossa hommattu kyseisen genren saralta, joten tällainen pieni seikka oli itselle kovin tärkeä ja muutti nuoren miehen suhtautumista ränttätänttään. Muistaakseni löysin samoihin aikoihin paikallisesta musiikkiliikkeestä toisen Brittiläisen ehkäpä saman genren yhtyeen levyn. Bändi oli The Blues Band ja heidän esikoislevy 'Ready'. Hyvin sekin jytäsi, mutta levyn raidat oli enemmän kallellaan bluesiin ja The Inmates löytyi levylautaselta useammin.
Shot In The Dark levyn ensihoidon jälkeen oli selvää, että tätä on saatava lisää. Tuohon aikaan alkoi muodostua tapa käydä säännöllisesti levymessuilla ja joskus jopa myyjän roolissa. Myynti perustui oikeaoppiseen yrityksen voittoa tavoittelevaan toimintaan. Ne muutamat markat mitä myynnistä tuli, vaihtui aika usein ja nopeasti vinyylin ostoon naapuripöytien tarjontaan. Mutta sieltä messuilta löytyi näitä The Inmates levyjä myöhemmin, sopuisalla hinnalla.
The Inmatesin viehätys on simppeli tiukkuus, joka puri itseeni hyvin ja Phil Hurleyn omanlaatuinen laulu, joka sopi enemmän kuin hyvin yhtyeelle. Yhtye rokkasi upeasti, kokoonpanon säilyen rungoltaan pitkään samana. Mitä nyt parilla levyllä Bill Hurleyn tuli korvaamaan Barrie Masters. Tämä tapahtui True Live Stories ja Five levyllä. Kyllä Barrie hienosti osuutensa omalla tyylillään.
Yhtye osasi myös valita cover kappaleet tyylillä ja valinnat osui hyvin yhtyeen omaan soitantaan. Iso vaikutus The Inmates soundiin löytyy pöydän takaa, jossa hääri Mr Vic Maile. Uskoisin hänen olevan vahvasti soundin takuumies, joka takasi yhtyeen tiukan soitannan. Seuraaviin The Inmates tuotoksiin on ollut mahdollisuus tutustua, mitä tässä alla mainitaan ja näiden pohjalta avautuminen tässä yhteydessä tapahtuu. Valitettavasti koskaan ei ole ollut mahdollisuutta nähdä yhtyettä live tilanteessa, mutta vielä on odottamassa kohtaamisia ainakin Wanted ja The Heat of The Night levyjen seurassa. Live-kohtaaminen taitaa olla jo mahdotonta.
A-puoli: Talk Talk - Tell Me What's Wrong - So Much In Love - Stop It Baby - Waiting Game - Crime Don't Pay - Feelin' Good
B-puoli: (I Thought I Heard A) Heartbeat - Why When The Love Has Gone - Sweet Rain - I Can't Make Up My Mind - Show You My Way - Some Kinda Wonderful
Bill Hurley, Vocals / Peter Gunn, Guitar and Vocals / Ben Donnelly, Bass / Tony Oliver, Rhythm Guitar and Vocals / Jim Russell, Drums and Vocals / Producer Vic Maile
