Kirkkonummen maatilapuodilla järjestettiin tänään 10-vuotisnäyttely. Paikalla monia upeita muotoiluhelmiä.
 |
| Presidentin vanha Cadillac |
Kyllä ihmisen on hyvä olla, jos on mahdollisuus kokea, miten elävä musiikki vie mukanaan ja antaa enemmän kuin uskalsi toivoa. Tavastian lavalle nousi perjantai-iltana jotain mitä oli odottanut jo vuosia näkevänsä. Jolly Jumpersin musiikkiin on ehtinyt hartaudella tutustua jo kultaiselta 80-luvulta lähtien, mutta livenä harvemmin. Edelliskesänä Jytäkesä Go-Go tapahtuman missaaminen tuli nyt korjattua.
Koska Jolly Jumpersin edellisestä keikasta oli tosiaan kulunut jo tovi ei osannut aavistaa mitä olisi tulossa. Keikka alkoi hartaalla hetkellä, joka ennusteli jotain isompaa. Omalle kohdalleni ei ole montakaan kertaa tullut vastaan tällaista tunnetta mitä Jolly Jumpers aiheutti illan aikana. Soittajien taito ja miten tekeminen paketoidaan niin, että se pysyy kiinnostavana ensi iskusta lavalta poistumiseen. Se vaatii jotain muutakin kuin sähköt soittimiin. Jolly Jumpersissa on jonkinlaista syvempää yhteyttä keskenään. Soittajien ruumiinkieli kertoi kaiken ja rentous paistoi Tavastian perälle asti. He selvästi nauttivat jokaisista sekunneista ja liikkeestä kappaleiden edetessä kauniina teoksina. Jotenkin tuntui, että he käsittelivät valtavaa energiamassaa pidätellen ja muokaten sitä. Sitten sitä valutettiin yleisön päälle juuri oikealla hetkellä. Äänimassat olivat erittäin selkeitä ja miksaaja onnistui myös erittäin mainiosti tuona iltana. Yksi parhaista keikoista, mitä on koskaan tullut todistettua. I Feel Power, Long Live Jolly Jumpers!
Vuosien aikana on ollut tapana poimia aina silloin tällöin matkaan jonkun itselleni tuntemattoman yhtyeen musiikkia levykaupasta tai kirpparilta, jos levy on ollut vain kohtuuhintainen tai siinä on joku houkuttava koukku ostopäätöksen tekoon. Hieman tähän tyyliin kävi KESY-yhtyeen kanssa, kun sieltä legendaarisen 'kulman takaa' napsahti kuunteluun heidän ensijulkaisu 'Äärirajan Maisemissa'.
KESY-yhtyeen levyn tunnistat hienosta kansitaiteesta, jossa reissua tekee pop-peikko värikkäässä sienimetsä maisemissa silmät ymmyrkäisinä, maailman ja äärirajan menosta. Tämä voisi jo olla pelkästään syy poimia julkaisu matkaan, mutta kuorien sisältä paljastuu jotain syvempää ja mielenkiintoista! Siellä kohdataan Kallio ja Marilyn, sekä Zombie Love. Itse levy on siis kokopitkä vinyylilevy, joka on myös ilmestynyt bittimaailmassa. Julkaisu on heidän ensilevynsä, joka on niputettu kasaan keikkasalkusta löydetyistä aarteista. Elikkä jatkoakin voisi olla kaiketi odotettavissa!
Jos The Clash lauloi Lontoon palosta, niin KESY laittaa Ruttopuiston kukkimaan ja Kallion palamaan omalla energialla ja rakkaudella. Tämä Rakkaus myös valloittaa, sillä kun levy on pyörinyt soittimessa muutamia kertoja, yllättää kokonaisuus kappaleiden monipuolisuudella. Jokaisessa kappaleessa kurkkii ja pyrkii ulos se pieni toivon kipinä elämästä tai sen mahdollisuuksista. Musiikin ja soittajien välittämä viesti välittyy. Tämä julkaisu on yksinkertaisesti vaan niin elämää täynnä ja varmasti olisi hienoa kuulla Kesyä livenä. Keikkajärjestäjät HiioHoi!
Ja levyhän on kaiken lisäksi puristettu vinyylin muotoon Suomen maalla eli Helsingin Levypuristamossa. Painomäärästä ei ole tietoa, mutta sen saa tilattua ainakin Bandcampin kautta https://kesy.bandcamp.com/
Robert Gordonin kohdalla olisi voinut valita aika monta levyä ihmettelyn kohteeksi. Näin ollen poiminkin sitten tähän kaksi kokopitkää.
Tämä ensimmäinen valinta on Robert Gordon with Link Wray. Jotenkin tämä levy, jolla nimeä ei ole, on aina miellyttänyt elämän eri vaiheissa. Niin, eri elämän vaiheissa, ehkä se kertoo levyn kuolemattomista ääniaalloista. Ja onhan kyse myös debyyttilevystä. Robert Gordon on hienossa vedossa tällä levyllä ja hänen äänensä soi selkeästi. Äänessä, jossa on sitä oikeaa särmää, pehmeyttä ja tiukkuutta, mistä on helppo pitää. Toinen asia levyn laadun suhteen on päällikkö Link Wray kitarointi. Se on pinnassa kuten kuuluukin olla. Mielestäni parhaiten rullaa kakkospuolen Flyin' Saucers Rock and Roll, minkä yhtye paketoi nippuu jäätävällä menolla ja Linkin kitaran kielet kirskuvat punaisena. Aika Herkullista! Kolmas asia on koko taustayhtye The Wildcats, joka takaa kokonaisuuden toimivuuden. Levyllä on yllättävän monta rauhallista vetoa, mutta kun mennään vauhdilla on palikat niissä kohdillaan. Ehkä juuri näiden tasapaino onkin se mikä on levyä kannatellut.
Levyn julkaisi Private Stock vuonna 1977 ja sen tuotti Richard Gottehrer.
Are You Gonna Be The One-levy ilmestyi noin kolme vuotta myöhemmin kuin tuo edellä mainittu julkaisu. Levyllä soittaa myös The Wildcats, mutta yhtään samaa soittajaa ei tässä rytmiryhmässä ole. Tällä levyllä löytyy country sävyjä ja ajan henkeä. Rummutkin taitaa soida 80-lukuiseen tyyliin hieman isommin. Mausteena löytyy myös sähköisiä koskettimia ja saksofonia. Äänimaiseman ollen isosti erilainen tai moninaisempi, jopa popimpi. Gordon on kuitenkin löytänyt lähes aina levyilleen kovia kitaristeja, kuten tälläkin levyllä soittava Danny Gatton näppäilee komiasti ja soitto pukkaa esiin varsinkin menevissä rokeissa.
B-puoli avautuu kappaleella Too Fast to live, Too young to die, joka nostaa vieläkin pallikarvat pystyyn. Kappale kertoo, mitä tapahtuu kun hyppäät tiukoissa farkuissa jättimäisen rautahevosen selkään ja kajautat tien päälle. Hetkeä myöhemmin soi, ehkä paras Drivin' Wheel versio, ever. Tästäkin levystä on kulunut jo 46 vuotta!
